Bongasin hiljattain uuden tutkimuksen todella tärkeästä aiheesta, mistä ei ehkä puhuta tarpeeksi: syömishäiriöhoidon ja avun hakemisesta, ja sen haasteista. Tutkimuksen nimi on “What prevents young adults from seeking help? Barriers toward help‐seeking for eating disorder symptomatology”, eli suomeksi suurin piirtein “Mikä estää nuoria aikuisia hakemasta apua? Avun saamisen esteet syömishäiriöoireilussa”. Tutkimukseen osallistui 291 nuorta aikuista Australiasta, jotka kokivat huolta liittyen syömiseen, painoon tai kehonkuvaan. Osallistujilla oli erilaisia ja eriasteisia syömishäiriöoireita (AN, BN, BED).
Tutkimuksen keskeisemmät löydökset olivat, että valtaosa osallistujista suhtautuivat positiivisesti avun hakemiseen ja tiesivät mistä hakea apua. Silti vain osa (26%) koki tarvitsevansa apua, vaikka heillä oli syömishäiriöoireita. Vain 30% olivat hakeneet apua syömishäiriöoireisiinsa. Tavallisimmat syyt olla hakematta apua olivat huoli muista ja heidän huolestuttamisesta; kokemus siitä että pärjää itse; tilanteen ja sen vakavuuden kieltäminen; syömisen ja painon kontrollin menettämisen pelko; sekä stigma ja häpeä. Laihuushäiriöoireista kärsivät osallistujat raportoivat myös hoidon pelkoa ja kielteisiä kokemuksia aikaisemmista hoidoista. Aikaisemmissa tutkimuksissa on noussut esille samankaltaisia esteitä hoidon hakemiselle, sekä mm. muutoksen pelkoa, muutosmotivaation haasteita, sekä käytännön esteitä kuten hoidon hinta.
Nämä tutkimustulokset ovat mielestäni sekä todella tärkeitä, surullisia, että tutun kuuloisia. Monet omista potilaistani ja asiakkaistani ovat kuvanneet samankaltaisia asioita: pelkoa, ettei ansaitse tai saa apua; huolta siitä, mitä hoidossa tapahtuu; tai pelkoa, että leimaantuu jollain tavoin jos ottaa vastaan apua. Myös kielteiset kokemukset aiemmasta hoidosta on vakava asia.
Miten voisimme suunnitella ja porrastaa hoitoa niin, että siihen pääsee ja uskaltaa tulla matalalla kynnyksellä? Miten voimme hoidossa yhdessä taistella syömishäiriötä vastaan niin, että vaikka muutos usein herättääkin ahdistusta, hoidosta kuitenkin jäisi voimaannuttavia, myönteisiä kokemuksia? Miten yhteiskunnassamme voisimme luoda ilmapiirin, jossa mielenterveysongelmiin ei liittyisi häpeää, vaan avun vastaanottaminen nähdään hyvänä, tärkeänä asiana?