What Anaïs said

"My mission, should I choose to accept it, is to find peace with exactly who and what I am. To take pride in my thoughts, my appearance, my talents, my flaws, and to stop this incessant worrying that I can’t be loved as I am."

— Anaïs Nin (1903 - 1977)

Ja sitten vielä pieni muistutus siitä, että sinä et ole yksin tämän mission kanssa, et ole yksin tällä matkalla. Ja siitä, että tämän tehtävän hyväksyminen ei ole mustavalkoinen joko-tai-juttu ("joko löydän itseni kanssa täydellisen rauhan tai peli on menetetty"), ei, vaan pieniä askelia kohti suurempaa lempeyttä, hyväksyntää ja itseäsi hyvin kohtelemista. Joskus tulee takapakkia, joskus harppauksia eteenpäin. Joskus on vaikeampaa, joskus helpompaa. Se on täysin ok, sellaista on olla ihminen. Mutta kyllä, sinä voit ja ansaitset olla ylpeä ajatuksistasi, kehostasi, kyvyistäsi, säröistäsikin. Ja sinua voi ja tulee rakastaa sellaisena kuin olet, as you are.

Hyväksyvää, rauhaa kohti liikkuvaa viikkoa toivottaen <3

/Monica

Sinun voimasi palaavat

Näin Eating Disorders Awaraness Weekin lopuksi haluaisin jakaa tämän runon, mistä tuli mieleen potilaani, ja se kaikki toivo, valo, voima ja tulevaisuus mikä heissä (teissä, sinussa!) on, silloinkin kun sattuu, pelottaa ja väsyttää kaikista eniten. Voimat voivat palata, toipuminen on mahdollista.

IV.

Uunisaari/Ugnsholmen

Kerran kävi niin
että sinä olit maailmassa
mutta maailma ei ollut sinussa.

Pystyit oleskelemaan
vain tiloissa, jotka tunsit hallitsevasi.
Ja kun et hallinnut, 
et voinut matkustaa etelään.
Seuraavaksi et voinut lähteä.
keskikaupungillekaan.
Et voinut nousta raitiovaunuun tuntematta

että maankamara on päästänyt
sinut irti kuin ilmapallon -
sen ote on herpaantunut,
maan voima kadonnut.
Kohoat hallitsemattomasti,
jos et satu takertumaan korkeajännitejohtoihin
niin halkeat korkeudessa,
tyhjennut avaruuteen, läpituntemattomaan
jota villit ajatukset kansoittavat.

Pystyit olemaan vain kotona
koska hallitsit ne neljäkymmentä neliötä.
Katselit ikkunastasi: hiljaiset kujanjuoksijat
mustina ja moninaisina ruumiinmuodossaan
vaelsivat yhteen ja eri suuntiin.
Sanoit itsellesi: lakkaa toivomasta
että tosiasiat eivät ole tosia.
Luovu kaikesta toivosta ja ryhdistäydy.
Ala uskoa ihmisten hyvyyteen,
koska muita vaihtoehtoja ei ole.

Sinun voimasi palaavat,
voimat palaavat,
ne palaavat.
Silmäsi ovat ehkä harmaantuneet huolista
mutta ihmiset toipuvat,
toipuvat nopeasti.
 

— Anni Sumari, runosta Poissaolo

Viktigt att tala om hetsätning

Tips tips tips, denna radiodokumentär/podcast om hetsätning av Anne Hietanen. Anne berättar med värme, klokhet, medmänsklighet och hopp om sitt insjuknande, känslorna och tankarna bakom och kring sin ätstörning, samt om sin behandling, processen för att bli frisk och sitt tillfrisknande. Jag har fått äran att vara med på ett litet hörn också.

Det är så viktigt att tala om hetsätning! Hetsätningsstörning är den vanligaste ätstörningen, men likväl den det kanske talas minst om. Ofta hör svår skam, skuld och hemlighållande samman med hetsätning. Att sätta ord på, tala om och inte vara ensam med sin ätstörning är första steget mot att börja utmana skammen, slå hål på hemlighållandet och därmed också våga söka hjälp och kunna börja må bättre.

Om du lider av hetsätning vill jag (liksom i programmet) tipsa dig om detta egenvårdsprogram: Bli fri från hetsätning. Det är ett bra första steg mot att förstå dina symptom bättre, och få ett mer balanserat förhållande till mat och ätande, samt känslorna och tankarna och de onda cirklar av bantning och hetsätande som ofta är med och upprätthåller ätstörningen. Om du behöver mer hjälp utöver egenvårdsprogrammet kan du också söka mer hjälp via t.ex. din studie- eller arbetshälsovård, eller via din egen hälsovårdscentral. Det finns hjälp att få, och det går att bli frisk.

Ta hand om dig <3

Monica

ps Jos sinä joka luet tämän koet että suomi sittenkin on vahvempi kielesi, niin itsehoito-ohjelma Irti ahminnasta löytyy suomeksi tästä.

Hei, don't "detox"

Näin joulun ja uuden vuoden välissä tässä tulee pikku muistutus siitä, että instagramtyypit ja naistenlehtien artikkelit voivat sanoa mitä haluavat, mutta sinun ei todellakaan tarvitse "detoxata", "puhdistaa kehoasi", "poistaa kuona-aineita kehostasi", "mehupaastota", eikä millään muullakaan tavalla syödä liian vähän. (Alkoholin ja tupakan voit toki hyvin skipata!) Sinulla ei ole mitään hätää. Munuaisesi, maksasi, suolistosi ja muut elimesi poistavat elimistöstäsi tarpeettomia aineita ja mahdollisia myrkkyjä, sekä pitävät huolta aiheenvaihdunnastasi. Kaiken maailman paasto- ja detox-kuurit ovat huuhaata ja markkinointihölynpölyä, mitkä eivät auta sinua tai kehoasi mitenkään. Päinvastoin, syömällä liian vähän riski häiriintyneelle syömiselle kasvaa, tai mahdollinen jo valmiiksi vaikea suhde syömiseen todennäköisesti vaikenee entisestään.

Kehosi ja terveytesi eivät tarvitse kieltoja tai kuureja. Sen sijaan ansaitset ja tarvitset riittävästi hyvää, monipuolista, hyvänmakuista ruokaa, riippumatta siitä vaihtuuko vuosi vai ei.

Jos tuntuu että suklaakonvehdit jo tulevat korvista ulos, voitko miettiä mitä voisit lisätä elämääsi sen sijaan että ajattelisit että ruokaa x tai ainetta y ei saisi syödä. Voisitko yrittää lisätä hieman kasviksia ja hedelmiä ruokavalioosi? Syödä enemmän hyviä rasvoja? Jättää viini väliin? Käydä kävelyllä jos kehosi kaipaa liikettä? Nukkua enemmän? Pitää itsestäsi huolta niin hyvin kuin ikinä osaat, ja muistuttaa itseäsi siitä että arvosi ihmisenä ei millään, millään, millään tavalla liity kokoosi tai painoosi?

Lempeää uutta vuotta toivottaen,

Monica

Joululahja itsellesi

Joulu lähestyy huimaa vauhtia, mikä minusta tuntuu ihanalta, stressaavalta, ja sitten aika ihanalta taas. Omiin joulusuunnitelmiini kuuluu jonkinlainen nukkumisen ennätys, kasa Kiss Kiss-karkkeja, ja että vihdoin saisin Oneironin luettua loppuun ja voisin aloittaa tämän kirjan.

Tiedän kuitenkin, että joulu on myös haastavaa aikaa monelle syömishäiriötä sairastavalle tai syömisen kanssa kamppailevalle. Miten suhtautua tähän kaikkeen ruokaan? Uskallanko kokeilla uusia juttuja? Mitä jos syön liikaa? Onko ok syödä suklaakonvehteja? Pitääkö kokea huonoa omatuntoa jos jouluna syö enemmän kuin tavallisesti?

Keräsin muutamia ajatuksia siitä, miten voisit pitää itsestäsi huolta ja viettää mahdollisimman kivan joulun, vaikka syöminen tuntuisikin haastavalta.

• Hae tukea läheisiltä ihmisiltä, kerro heille jos sinulla on vaikeaa.
• Syö säännöllisesti, älä jätä aterioita väliin tai syö liian vähän vaikka olisikin tulossa isompi ateria  tai olisit edellisenä päivänä syönyt enemmän kuin tavallisesti.
• Harjoittele itsemyötätuntoa, ole itsellesi kiltti. Tee tietoisesti jotain hyvää itsellesi jokaisena joulun päivänä. Käy joulusaunassa, käperry viltin alle runokirjan tai hömppäsarjan kanssa, juo lasillisen skumppaa tai kupin oikeasti hyvää teetä, venyttele, nuku pitkään... Mikä ikinä toimii sinulle.
• Muista että saat syödä, saat nauttia ruoasta. Mikään ruoka ei ole “paha”, vaan terveelliseen syömiseen mahtuu kaikenlaisia ruoka-aineita. On täysin normaalia ja tervettäkin syödä juhlapäivinä hieman enemmän ja eri tavalla kuin arkisin. 
• Mikäli ahmit tai koet menettäväsi hallinnan syömisestä, älä rankaise itseäsi siitä tai rajoita syömistäsi seuraavana päivänä. Jätä tapahtunut taaksesi, jatka eteenpäin, ole itsellesi lempeä. Takapakit kuuluvat toipumisprosessiin, ja huomenna on uusi päivä.
• Muista että jouluun kuuluu muutakin kuin ruokaa ja syömistä. Voitko saada iloa siitä, että näet läheisiä ihmisiä, nukut ja lepäät, pelaat Trivial Pursuitia (tai kerrot ettet todellakaan jaksa pelata sitä), annat tai saat lahjoja, lahjoitat pakettien sijaan jollekin vuohen tai koulupuvun, tai skippaat traditiot ja otat äkkilähdön etelään, Tallinnaan tai vaikka mummolaan? Mitä tarvitset tänä vuonna? Mitä voisit antaa itsellesi joululahjaksi, mikä tukisi juuri sinun hyvinvointiasi ja toipumistasi?

Rauhallista, levollista, iloista joulua toivottaen,

Monica

Pieniä ajatuksia toivosta

Tervetuloa Etelän-SYLI:n läheisten avoimeen vertaistuki-iltaan 19.10 tai pitkään sairastaneiden iltaan 28.11 missä olen mukana keskustelemassa toivosta ja jaksamisesta kun oma tai läheisen sairaus pitkittyy. 

Mietin usein toivoa työssäni, sekä lyhyen että pitkän ajan sairastaneiden ihmisten kanssa. Toivo on vaikeasti määriteltävä asia; tunne mikä suuntaa tulevaan. Odotus, halu tai usko, että jotain myönteistä voisi tapahtua tai jokin voisi muuttua parempaan. Mitä se tarkoittaa on luonnollisesti hyvin yksilöllistä. Toivo siitä, että sade lakkaisi yön aikana. Että saisi ystävän. Että orkidea kukkisi pian. Että voisi kotiutua sairaalasta. Että työ jatkuisi yhtä ihanana. Että löytäisi työpaikan. Että saisi halin.

Kuten varmasti moni meistä tunnistaa, joskus toivon tunne voi olla epämääräinen, häilyvä tai melkein kadoksissakin. Miten säilyttää toivo vaikeina aikoina? Mitä tehdä, jos tuntuu toivottomalta? Tähän ei varmasti ole olemassa selkeitä tai “oikeita” vastauksia, mutta tässä muutamia pieniä ajatuksia:

• Yritä löytää jotain mistä olet kiitollinen, joka päivä. Se voi olla miten pieni tai suuri asia tahansa. Itse sanon joka ilta ennen nukkumaan menoa kolme asiaa mistä olen tänään kiitollinen, ja siitä on tullut minulle tärkeä hetki. Joskus ne asiat ovat hyvä kuppi kahvia tai se, että ehdin ratikkaan vaikka meinasin myöhästyä, ja se riittää.
• Pohdi, mitä asiat ovat sinulle merkityksellisiä. Mikä sinulle on kaikista tärkeintä elämässä, mitkä sinun arvosi ovat? Lemmikit, rohkeus, taide, itseymmärrys, rakkaus, luonto..? Vaali näitä asioita, ja koeta lisätä niiden mukaista toimintaa
• Ole kiltti itsellesi, pidä huolta itsestäsi. Mitä itsellesi lempeää, iloista tai myötätuntoista voisit tehdä jo tänään? Mitä kannustavaa tai kilttiä voisit sanoa itsellesi nyt heti, miten pientä tai isoa tahansa?
• Ole läsnä tässä hetkessä. Emme voi muuttaa menneisyyttä, emmekä hallita tulevaa. Pysähdy, hyväksy, hengitä. Päivä, tunti tai hetki kerrallaan. Where there’s breath there is life, where there’s life there is hope.
• Kun ja jos jaksat, mieti tulevaisuuttasi suunnitelmien ja haaveiden kautta. Mistä sinä unelmoit? Millaisia tavoitteita sinua on? Mikä tekisi sinun elämästäsi paremman? Millaisia muutoksia kaipaat? Aseta arvojesi mukaisia tavoitteita (pieniä tai isoja), ja yritä toimia kohti niiden toteutumista.
• Tukeudu muihin ihmisiin. Joskus toiset kantavat toivomme kun itse kadotamme sen. Osallistu vertaistukitoimintaan, puhu ystävillesi tai perheellesi, hae ja ota vastaan ammattiapua. Et ole yksin.
• Muista, että takapakit kuuluvat toipumisprosessiin ja elämään. Ne eivät missään nimessä tarkoita että peli olisi menetetty eikä niistä tarvitse suuttua itselleen. Takapakeista ja vaikeuksista voi oppia paljon. Huomenna on uusi päivä. Jatka hengittämistä.
• Muista, miten aikaisemmin olet selvinnyt vaikeista hetkistä tai tunteista.

Ja sitten vielä tähän loppuun yksi lempirunoistani, täynnä pientä toivoa sekin: 

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.

— Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta (1976)

<3

/Monica

World Mental Health Day

A little reminder on World Mental Health Day: 

Nati, sleep tight.

/Monica

I'm still here

Dear blog, rakas blogi, kära blogg -- I haven't forgotten about you! On ollut hirveästi kiireitä ja menoja joten en ole ehtinyt kirjoittaa, mutta täällä ollaan. Kirjoituksia mm. pitkään kestäneistä ja vaikeista syömishäiriöistä, perheen ja läheisten roolissa toipumisprosessissa, sekä tulevista koulutuksistani yms on tulossa.

Siihen asti toivotan teille kaikille lämpöä, lempeyttä ja monta kuppia hyvää teetä.

/Monica

 

Liikunnan lempeyttä ja levon iloa

Kirjoitin viime viikolla kolumnin (klikkaa linkkiä jos haluat treenata ruotsia!) juoksemisesta, mitä olen harrastanut sen jälkeen kun tammikuussa liukastuin ja mursin kyynärpääni pahasti, enkä 7 kuukauteen voinut tanssia, mitä siis tavallisesti harrastan ja rakastan. Haluan liikkua, sillä liikkuminen tekee hyvää. Vietän päiväni istuen ja monet illat sohvalla, ja ellen liiku minusta tulee kireä, huonouninen ja hermostunut. Olen aina luullut inhoavani juoksemista, mutten keksinyt muutakaan mitä voisin tehdä ilman käsiä, joten tartuin härkää sarvista ja, no, aluksi kävelin, sitten vähän juoksin, ja lopulta opin pitämäänkin siitä.

Hölkätessäni Mustikkamaalla olen ehtinyt pohtia omaa ja kulttuurimme suhdetta liikuntaan paljon. Miksi liikun? Ja miten suhtautua liikuntaan maailmassa mikä toisaalta on täynnä aivan absurdeja fitnesspaineita, mutta missä toisaalta istumme yhä enemmän ja vietämme valtaosan hereillä olevasta ajastamme käpertyneinä erilaisten näyttöjen edessä? Ellei koskaan kuitenkaan mene triathloniin, onko yhtä hyvä vain luovuttaa koko urheilun suhteen ennen kuin on edes aloittanut? Voiko liikuntaan suhtautua ilolla, armollisuudella ja lempeydellä, vai onko sen pakko olla piinaa, suorittamista, riittämättömyyden tunnetta

Tässä muutamia ajatuksia Mustikkamaan auringonlaskujen lenkkipolulta:

• Älä juokse, kävele. Jos juokset, juokse hitaasti, miten lyhyesti tahansa. Juokse ensin pienissä alamäissä, niin saat tuntea millaista on kun juokseminen tuntuu hyvältä.
• Pysähdy ihan niin usein kuin tuntuu siltä.
• Kävele kaikissa ylämäissä, kunnes ehkä jonain päivänä haluat kokeilla juosta yhtä ylös. Ellet halua, jatka kävelemistä, se on enemmän kuin ok.
• Don’t play the numbers game. Mikään kalorilaskuri tai km/h ei tule tekemään sinut onnelliseksi. Jos haluat ladata jonkun sporttisovelluksen, tee se varmistaaksesi että liikut tarpeeksi hitaasti.
• Älä treenaa siksi että vihaat kehoasi tai halua viedä siltä jotain, vaan siksi että rakastat sitä ja haluat antaa sille jotain. Jos “rakastaa” on liian iso sana, toivota kehollesi hyvää.
• Jos olet sairas tai sinuun sattuu - pysy kotona. Ei haittaa mitään vaikka missaisit suunnitellun treenin. Älä kuitenkaan aina jää kotiin kun on vähän väsynyt olo.
• Jos sinun olisi hyvä hidastaa - podcastit. Jos haluat lisätä tahtia - Sonic Youth.
• Syö, lepää. Jotta voisi voida hyvin sohvalla kääriytyneenä peittoon, pitää liikkua välillä. Mutta jotta voisi voida hyvin liikutessaan, pitää maata siinä sohvalla välillä.

Liikunnan lempeyttä ja levon iloa toivottaen,

/Monica

Keskustelua pitkäaikaisista ja vaikeista syömishäiriöistä

Tänä vuonna olen pohtinut pitkäaikaisia ja vaikeita syömishäiriöitä paljon. Kirjoitan psykoterapeuttikoulutukseni lopputyön pitkäaikaisen ja vaikean anoreksian psykoterapeuttisesta hoidosta. Lisäksi olen työssäni HUS:in Syömishäiriöyksikössä ollut mukana kehittämässä PISARA-projektia: uutta hoitomallia ihmisille, jotka sairastavat pitkäaikaista anoreksiaa.

Tulen kirjoittamaan lisää tästä aiheesta tänne blogiin paremmalla ajalla, mutta näin alkuun haluaisin vinkata kahdesta aiheeseen liittyvästä tilaisuudesta mihin tulen syksyn aikana osallistumaan:

• Tervetuloa huomenna, ma 4.9.2017 klo 17-18, kuulemaan ja keskustelemaan kun sairaanhoitaja Minna Anttonen ja minä kerromme PISARA:sta Etelän-SYLI:ssä, Kaapelitehtaalla Helsingissä.
• Tervetuloa myös pitkään sairastaneiden iltaan 28.11.2017 klo 18.20 Etelän-SYLI:ssä, missä pohdimme yhdessä miten säilyttää toivo ja positiivisuus sekä pitää huolta omasta jaksamisestaan, kun syömishäiriö pitkittyy.

Jos aihe koskettaa sinua tai läheistäsi olet todella lämpimästi tervetullut.

/Monica

Miehetkin sairastuvat syömishäiriöihin

Viime viikolla Helsingin Sanomissa oli juttu miesten ulkonäköpaineista ja kehonkuvaongelmista, missä sain olla pienessä roolissa mukana asiaa kommentoimassa. Miesten kehonkuvaan ja syömiseen liittyvät ongelmat ovat tärkeä aihe, josta onneksi viime vuosien aikana ollaan alettu puhua yhä enemmän. Perinteisesti, syömishäiriöt on nähty “naisten ja tyttöjen ongelmina”, vaikka myös miehet kärsivät kehonkuvaongelmista, ja arvioiden mukaan noin 10-15% syömishäiriöitä sairastavista ihmisistä ovat miehiä. Mielikuva syömishäiriöistä naisten sairauksina on ongelmallinen ja huolestuttava. Se on tarkoittanut, että mm. tautiluokitukset ja diagnostiset kyselyt on kehitetty naisten lähtökohdista, ja että valtaosa tutkimustiedosta perustuu naisiin ja tyttöihin. Poikien ja miesten syömis- ja kehonkuvaongelmia tunnistetaan huonommin kuin tyttöjen ja naisten, myös kouluissa ja terveydenhuollossa. Miesten syömishäiriöihin liittyy enemmän stigmaa ja usein häpeääkin, ja kynnys hakea apua on pojilla ja miehillä korkeampi kuin naisilla. Kun ajattelen omia potilaita ja asiakkaitani, 10-15% heistä eivät todellakaan ole miehiä, vaikka toki välillä vastaanotolle tulee miehiä ja poikiakin. Onkin arvioitu, että poikien ja miesten syömishäiriöitä alidiagnosoidaan enemmän kuin tyttöjen ja naisten. Tämä on vakava asia sillä tiedetään, että varhainen avun saaminen voi olla yhteydessä nopeampaan toipumiseen ja parempaan ennusteeseen. Miehet ja pojat voivat myös kokea ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteita hoidossa, jos valtaosa muista potilaista ovat naisia.

Jokainen syömishäiriöitä sairastavat ihminen ovat tietenkin yksilö, riippumatta sukupuolestaan. Keskimäärin löytyy kuitenkin eroja miesten ja naisten oirekuvien välillä. Syömishäiriöistä ja kehonkuvaongelmista kärsivät miehet kokevat esim. useammin tyytymättömyyttä lihaksiinsa ja/tai harrastavat liiallisesta tai pakonomaistakin urheilua ja treenaamista. 

Syömishäiriöön voi sairastua kuka tahansa. sukupuolesta, iästä, etnisyydestä ym riippumatta. Tärkeää olisi, että tietoisuus miesten syömiseen ja kehonkuvaan liittyvistä ongelmista lisääntyisi, jotta apua tarvitsevat pojat ja miehet saisivat sitä. Tarvitaan myös parempia mittareita, jotta miesten syömis- ja kehonkuvaongelmia voitaisiin arvioida osuvammin ja hoitoa suunnitella sen mukaisesti.  “Eating disorders don’t discriminate” (syömishäiriöt eivät syrji), joten avunsaanninkaan ei kuuluisi tehdä sitä.

/Monica

Häpeä ei ole tie terveyteen

Muutama viikko sitten sain ilokseni olla mukana Ylen:n jutussa, missä haastateltiin todella fiksua bloggaajaa, Ellen Strömbergia. Koska ette kaikki (ahkerasta kouluruotsiopiskelustanne huolimatta!) välttämättä jaksa lukea koko tekstiä ruotsiksi, ajattelin tiivistää keskeisimmät asiat myös suomeksi.

Ellen puhui aiemmin kesällä radiossa mm. kehomyönteisyydestä (body positivity) ja kehoaktivismista. Kommenteissa ihmiset kiittivät Ellenia tärkeästä puheenvuorosta, mutta toiset provosoituivat, kritisoivat ohjelmaa ja kirjoittivat, että kehomyönteisyys “yllyttää ylipainoon”.

Mutta miksi myönteinen suhde isompaan vartaloon suhde herättää tunteita? Mikä kehoaktivismissa provosoi? Suljetaanko todella kehoaktivismissa silmät sille, että ylipainoon liittyy terveysriskejä?

Ellen nostaa esille patriarkaalisen yhteiskunnan ja sen laihdutus-, laihuus- ja suoritusnormit. Tässä kontekstissa nainen joka on tyytyväinen itseensä eikä suostu suhtautumaan kehoonsa projektina rikkoo normeja ja sääntöjä. Ellen puhuu myös siitä, miten tärkeää on että erilaiset kehot ja ihmiset saavat näkyä (esim. mediassa ja somessa), jotta käsityksemme kauneudesta laajentuisivat. Lisäksi hän pohtii, miksi ylipäätään on niin tärkeää "näyttää hyvältä"? Miksi vartaloitamme arvioidaan ulkonäön perusteella, miksei niitä nähdä työvälineinä joiden avulla tehdään asioita? Pohdin artikkelissa myös tapoja, millä voisimme vähentää vartalofiksaatiota ja harjoittaa arjessa kehoaktivismia. Voisimmeko esim. kiinnittää huomioita siihen, miten puhumme omasta ja muiden kehoista? Voisiko (pieniä, harmittoman tuntuisiakin) ulkonäkökommentteja vähentää? Olen myös sitä mieltä, että meillä kaikilla on vastuu puuttua syrjintään ja ikäviin kommentteihin muiden painosta ja koosta.

Sanon artikkelin lopussa myös muutaman sanan terveydestä. Paino on vain yksi aspekti terveydestä. Psyykkinen terveys, itsestään huolehtiminen mm. ovat yhtä lailla tärkeitä osia terveyttä (kuten Ellen sen aika täydellisesti ilmaisi “En ehkä juokse maratonia. Mutta se, etten enää halua kuolla on mielestäni aika hiton terveellistä”). Lisäksi (kuten olen aikaisemminkin täällä kirjoitellut), painoon liittyvä syrjintä ja fat shaming eivät auta ketään parempaan terveyteen, päinvastoin. Painoon liittyvä syrjintä ja halveksunta ovat tutkimusten mukaan yhteydessä masennukseen, stressiin ja huonoon itsetuntoon sekä suurempaan todennäköisyyteen painon nousuun. Lisäksi ylipainoisia ihmisiä kohdellaan huonommin terveydenhuollossa, mikä ei tietenkään tue kenenkään terveyttä. Eli: Häpeä, syrjintä ja toisten ihmisten dissaaminen eivät todellakaan tee kenestäkään terveempää. 

Voisiko kehopositiivisuudesta (tsekkaa myös vaakakapina) olla sinulle hyötyä, iloa, apua? Rauhaa, huolenpitoa ja lempeyttä teille kaikille. <3

/Monica

Ingen enhörning

Idag i Hbl skrev jag en text om hur viktigt det är att lyssna på sin kropp och vila (något jag inte själv alltid heller varit så duktig på). Ingen av oss är en magisk enhörning, utan vi är alla människor som behöver tillräckligt mycket mat, sömn och vila för att leva och må bra. Det går kanske att lura sig själv och köra över sin kropp en tid, men i längden funkar det inte, inte för någon av oss.

Ta hand om er!

Kramar från hängmattan

/Monica

Liikutko liikaa?

Tämä tanskalainen dokumentti liikuntariippuvuudesta löytyy vielä 10 päivän ajan Yle Areenasta. Vaikka se on lyhyt eikä kerro ongelmasta kovin syvällisesti, se herätti minussa paljon ajatuksia. Dokumentissa ei puhuttu syömisestä, mutta työssäni näen usein miten syömishäiriöihin voi liittyä liiallista ja jopa pakonomaista liikuntaa, ja miten paljon se voi rajoittaa elämää ja haitata terveyttä.

Koska liikunta sitten menee liiallisuuksiin? Eikö kuntoilu ole terveellinen asia mitä kaikkialla toitotetaan että meidän pitäisi harrastaa enemmän? On totta, että terve liikunta on hyvä juttu mikä edesauttaa hyvinvointia monella tavalla. Harrastan itsekin tanssia, ja se tuo elämääni paljon iloa. Liikaa on kuitenkin liikaa. Liiallinen ja pakonomainen liikunta on vaarallista. Se voi mm. altistaa vammoille, uupumiselle, luuston hauraudelle ja lisääntymisterveyden ongelmille.

Varoitusmerkkejä siitä, että liikunta alkaa olla liiallista ja pakonomaista ovat mm:

• Suunnittelet elämääsi liikunnan ympärille, ja käytät treenaamiseen runsaasti aikaa
• Muu elämä ja ihmissuhteet kärsivät, sillä liikunta menee niiden edelle
• Ajatuksesi pyörivät jatkuvasti liikunnan ympärillä
• Kun yrität vähentää liikunnan määrää tai et pääse liikkumaan, koet ahdistusta ja levottomuutta
• Sinulla ei ole riittävästi muita tapoja käsitellä vaikeita tunteita (esim. stressi, ahdistus) kuin liikunta
• Koet, että sinun pitää kompensoida väliin jäänyttä treeniä treenaamalla kovempaa ensi kerralla
• Liikunta ei tuo enää mielihyvää eikä tunnu hauskalta, vaan toimii pikemmin yrityksenä estää pahan olon
• Suhteesi syömiseen on häiriintynyt ja yhteydessä treenaamiseen; tasapainottelet jatkuvasti miten paljon tai vähän sinun pitää syödä tai treenata suhteessa toisiinsa

Mikäli tunnistat näitä varoitusmerkkejä itsessäsi, haethan apua! Liikuntariippuvuutta voidaan hoitaa, ja terve, rento suhde kehoon on mahdollinen. Liikkumisen kuuluu antaa iloa ja energiaa, ei uuvuttaa ja rajoittaa. Ja siinä välissä saa ja pitää levätä. Tässä inspiraatiokuva meille kaikille tälle kesälle.

/Monica

World Eating Disorder Day

Tänään vietetään kansainvälistä syömishäiriöpäivää. Piipahdan täällä muistuttamassa siitä, että toivoa on aina. Vaikkei välttämättä juuri nyt tuntuisikaan siltä, niin toipuminen on mahdollinen; terve, vapaa elämä on juuri sinullekin mahdollinen. Pidä huolta itsestäsi.

Idag, på den internationella ätstörningensdagen, ville jag bara kika in här för att påminna om att det alltid finns hopp. Det går att bli frisk, helt frisk. Det kanske inte alltid känns så, men ett friskt liv, fritt från ätstörningen, är möjligt, också för just dig. Var rädd om dig.

/Monica

Kesä, syömishäiriö, itsestään huolehtimien

Kesä! Viime viikonloppuna onnistuin jopa saamaan pienen auringonpistoksen kun niin innostuin.

Samaan aikaan kun iloitsen kesästä ja lämmöstä, monet potilaistani ja asiakkaistani puhuvat siitä, että kesään myös liittyy vaikeita ajatuksia ja tunteita. Elämme kulttuurissa missä jatkuvasti kohtaamme aivan kohtuuttomia, epärealistisia ja mielestäni raivostuttavia viestejä siitä, miltä meidän pitäisi näyttää ja miten meidän pitäisi yrittää muuttaa ja rääkätä itseämme. Kesädieetit, “rantakunto”, julkkisnaisten bikinikuvien arvostelu.. tiedätte mistä puhun. 

Miten suhtautua tähän kaikkeen? Miten kohdella itseään ja vartaloaan hyvin ja kunnioittavasti ympäristössä mikä käskee meitä toimimaan juuri päinvastoin? Miten laittaa uikkarit päälle ja mennä rannalle kun pelkää ettei ole tarpeeksi paljon tai vähän sitä tai tätä? 

Tässä muutamia ajatuksia siitä, miten nauttia kesästä, myös tässä yhteiskunnassa, ja kyllä, juuri tässä ikiomassa kehossa:

• Älä arvostele ja kritisoi omaa vartaloasi, eikö myöskään muiden ihmisten ulkonäköä. Voimme yhdessä, pienin askelin, yrittää muuttaa ilmapiiriä (ja pikku hiljaa koko yhteiskuntaa! ;)) sellaiseksi, missä kaikenlaiset kehot ovat yhtä arvostettuja, eikä vartaloiden ulkonäköön kiinnitetä niin paljon huomioita. Fat-talk ei auta kenenkään hyvinvointia, päinvastoin.
• Muista, että kaikki vartalot ovat erilaisia, ja näin kuuluukin olla. Median yksipuolinen, usein photoshopattu “ihannevartalo” on vain yksi vartalotyyppi. Kuten aikaisemminkin kirjoitin: Kuka tienaa rahaa sillä, että olemme tyytymättömiä itseemme? Voisiko näille normeille ja ihanteille suuttua, kapinoida niitä vastaan? Joskus suuttumisessa on voimaa - Riots not diets!
• Jos olet toipumassa syömishäiriöstä, muista syödä säännöllisesti ja riittävästi silloinkin kun on kuumaa ulkona. Jos kesän menot poikkeavat arjesta ja rutiineista mihin olet tottunut, suunnittele syömisiä etukäteen, mahdollisesti yhdessä hoitajasi, terapeuttisi tms kanssa.
• Jos hoidossasi tulee taukoa, terapeuttisi on lomalla tms, suunnitelkaa yhdessä etukäteen miten pidät huolta itsestäsi vaikka tapaamisia olisi vähemmän. Opinnoista ja töistä voi jäädä lomalle, mutta toipuminen ja terveydestäsi huolehtiminen jatkuvat (onneksi) kesälläkin.
• Yritä muuttaa fokusta ja näkökulmaa: sen sijaan, että tarkkailisit kehoasi ulkoapäin, mieti millaisia asioita voisit tänä kesänä tehdä jotta tuntuisi hyvältä olla kehossasi, sisältäpäin. Miltä yöuinnin viileä vesi tuntuu ihollasi? Entä saunan lämpö? Auringonlämmin kallio jalkojesi alla, tai asfaltti jos viihdyt kaupungissa? Mitä kehosi (sinä!) kaipaa? Ehkä lepoa ja pitkiä yöunia? Aurinkoa? Marjoja, grilliruokaa, jäätelöä (kyllä, sitä saa syödä!)? Yritä kuunnella itseäsi, ja antaa itsellesi mitä tarvitset.
• Pidä hauskaa ja rentoudu! Olet todellakin ansainnut sen.

/Monica

Det går inte att förakta, shamea och diskriminera sig till hälsa

För ett år sedan skrev jag denna kolumn i Hbl. Jag avslutade den med att konstatera att jag önskar att jag inte måste skriva samma text om ett år igen, men kvällstidningarnas bantningstips, kroppshetsen och bikinikroppstjatet fortsätter, allt i hälsans och välmåendets namn. Men, vad visar forskning egentligen om viktdiskriminering, fat shaming och hälsa?

 

Om fettförakt i hälsans namn

Om ni undrar varför jag skriver samma kolumn om och om igen, kroppen maten vikten känslorna, så är det för att det fortsätter finnas så många orsaker att skriva den. Denna vår [2016] har kroppsacceptans (äntligen!) lyfts fram på riktigt i Svenskfinland. Smarta, modiga människor har på bland annat bloggar, Instagram och via Radio Extrem berättat om hur det är att ha en större kropp än smalhetsnormen föreskriver, om sina erfarenheter av fettförakt och fördomar, och om att tycka om sin egen och alla slags kroppar. Det är viktigt, starkt och stärkande. Mindre stärkande är dock en gräslig del av reaktionerna. Rader av kommentarer som sträcker sig från ”oro för personens hälsa”, till ”oro för fetmaepidemin”, till ”oro för våra barn”, till dietuppmaningar och uppenbart, iskallt fettförakt.

Jag är inte rätt person att skriva om hur det känns att utsättas för kroppsförtryck, och jag tänker inte tala om för någon hur den ska leva i sin kropp. Däremot tänkte jag lyfta fram lite forskning på området. Fördomar och bias om vikt är utbredda och sega, och lärs in tidigt. På en ätstörningskonferens jag nyligen deltog i citerades en studie i vilken bebisar föredrog att titta på rundare figurer, medan treåringar föredrog smala personer. Det sorgliga är att detta korrelerade med hurdana attityder treåringarnas mammor hade gentemot vikt och övervikt. Fettförakt och stigma hjälper ingen, utan sårar och skadar. Att utsättas för viktdiskriminering är associerat med ökat psykiskt illamående såsom depression, stress och lågt självförtroende. Till smalhetsivrarnas överraskning tyder forskning dessutom på att viktdiskriminering och fettförakt (fat shaming) kan leda till viktökning. I studier där man följt med överviktiga människor över tid har de som utsatts för fat shaming mer sannolikt förblivit överviktiga, och bland icke-överviktiga personer har de som utsatts för fat shaming mer sannolikt blivit överviktiga. Att utsättas för viktdiskriminering och stigma är associerat med mer hetsätning och emotionellt ätande, konsumtion av mer mat och större upplevd förlust av kontroll över sitt ätande, mer undvikande av fysisk aktivitet, samt en förhöjd tröskel att söka hälsovård. Samma logik gäller för rigid bantning och överdrivet restriktivt ätande. I lördags [år 2016] disputerade Essi Sairanen i psykologi vid Jyväskylä universitet med en avhandling där hon fann att större flexibilitet gällande viktkontroll var associerat med mer psykiskt välbefinnande bland överviktiga personer och, för den det är av betydelse, större viktnedgång och upprätthållande av denna.

Alltså: att i hälsans namn förakta och hacka på större kroppar och predika rigid restriktivitet leder till ökad fysisk och psykisk ohälsa. Att jobba för att olika slags kroppar, alla kroppar, ska accepteras och bemötas med respekt leder till ökad hälsa. Läs och begrunda, hörrni. Jag slipper gärna skriva den här kolumnen nästa sommar igen.

What can I say? Jag håller med mig själv, och önskar att saker ska förändras så att jag slipper posta denna text nästa sommar igen. Ta hand om er. <3

/Monica

Painon monimutkaisuudesta (ja pieni muistutus kaikkien ihmisarvosta)

Terveisiä Göteborgista, hälsningar från Göteborg!

Olin tällä viikolla työmatkalla, tutustumassa Sahlgrenskan sairaalan lihavuusleikkaustiimin toimintaan. Kaikista tärkeimpänä asiana matkalta jäi mieleen syvempi ymmärrys siitä, miten monisyinen asia ylipaino on. Siihen, miten aivomme reagoivat erilaisiin ruokiin, millaista ruokaa syömme sekä miten kehomme reagoi siihen, vaikuttavat useat ja monimutkaiset tekijät. Mielestäni tämä kuva, Obesity System Map, havainnollistaa asiaa hyvin ja tekee selväksi, että kyse ei todellakaan vain ole yksilön tahdonvoimasta. Ihmisen painoon vaikuttavat mm. biologiset ja perinnölliset tekijät, psykologiset tekijät, kulttuuri ja yhteiskunta, talous, liikuntamahdollisuudet, ruoan tuotanto ja saatavuus...

Ylipainoon liittyy edelleen paljon häpeää, stigmaa sekä ennakkoluuloja. Ylipainoisia ihmisia kohdellaan huonommin myös terveydenhuollossa, minkä itse koen niin surullisena ja suututtavana asiana. Surullista (ja ironista) myös on, että tutkimustieto viittaa siihen, että fat shaming ja painosta johtuva syrjintä voi johtaa painon nousuun. Ylipainosta syyllistäminen ei siis todellakaan auta ihmisiä psyykkisesti eikä fyysisesti, vaan päinvastoin. Kuten yllä todettu, ylipaino on todella monimutkainen asia, kuten myös siihen vaikuttaminen. Hyvinvoinnin eteen, sekä psyykkisen että fyysisen, voi sen sijaan onneksi tehdä paljonkin. Ja jos tarvitsee siihen apua ja tukea, sitä on saatavilla. 

Tämä on tietenkin itsestäänselvää, mutta samaan aikaan elämme valitettavasti yhteiskunnassa missä se ei kuitenkaan näytä olevan näin joten toistetaanpa vielä: Paino ei kerro mitään siitä, miten hauska, fiksu, luotettava, luova, kaunis tai rakastettava ihminen on. Eikä sillä tietenkään, tietenkään!, ole mitään tekemistä kenenkään ihmisen arvon kanssa. 

/Monica

Älä laihduta, eiku ihan oikeasti

Tänään vietetään Älä laihduta-päivää, International No Diet Day. Ei siis varmaan tule yllätyksenä, että tänään(kin) haluaisin muistuttaa siitä, että laihduttaminen ei kannata. Ei tänään, ei huomenna, ei oikeastaan koskaan. Laihduttaminen ei “toimi”: se ei johda pysyvään painonpudotukseen suuressa valtaosassa ihmisissä, vaan johtaa usein ahmintaan ja jopa painonnousuun. Laihduttaminen sotkee aineenvaihduntaa, ja vaikuttaa mm. hormonitoimintaan, aivoihin ja mielialaan. Lisäksi se on riskitekijä syömishäiriöille.

Tiedän kuitenkin, että minun on helppoa istua täällä käskyttämässä “Hei, älä laihduta!”, mutta että kehonkuvansa kanssa kamppailevalle ihmiselle tämä voi kuulostaa tyhjiltä sanoilta. “Olet hyvä sellaisena kuin olet” voi tuntua miltei ivalliselta lauseelta jos ei yhtään tunnu siltä, vaan omassa kehossa tuntuu hankalalta olla. 

Tässä muutamia (hieman irrallisia, sillä heräsin juuri :)) ajatuksia siitä, miten asiaa ehkä voisi lähestyä:

• Miten voisit parhaiten pitää huolta kehostasi ja hyvinvoinnoistasi? Mitä kehosi (sinä!) oikeasti tarvitsee? Millainen ruoka, lepo tai liikkuminen ravitsee sinua ja tukee terveyttäsi? Voisiko sitä lisätä?
• Miten toivot, että laihtuminen vaikuttaisi elämääsi - ihmissuhteisiin, tapoihin toimia, minäkuvaan..? Voisiko toivomiasi muutoksia näillä elämänalueilla pikkuhiljaa toteuttaa jo nyt? Voisitko ansaita voida hyvin ja elää sellaista elämää mitä toivot ilman että sinun pitäisi muuttaa kehoasi ensin? (Spoiler alert: todellakin!)
• Dieetit eivät toimi, mutta miksi kulttuurimme ja yhteiskuntamme on niin fiksoitunut siihen, että niiden pitäisi “toimia”? Mitä mieltä sinä olet ahtaasta, kapeasta, yksipuolisesta, epärealistisesta kauneusihanteesta? Kuka tienaa rahaa sillä, että olemme tyytymättömiä itseemme? Voisiko näille normeille ja ihanteille suuttua, kapinoida niitä vastaan? Joskus suuttumisessa on voimaa - Riots not diets! 
• Sulje silmät ja tunnustele, miltä kehosi tuntuu. Miltä tuntuu olla sinä, sinussa, juuri nyt? Mitä kehosi kertoo, mitä se tarvitsee? Harjoittele tätä perspektiivin vaihtamista aina välillä - mieti miltä tuntuu olla sinä (sisältäpäin), sen sijaan että miltä näytät (ulkoapäin).
• Oletko jo lukenut Painorauhan julistuksen?

Totesin tuossa aikaisemmin, että “Olet hyvä sellaisena kuin olet” voi olla vaikea lause. Se on kuitenkin totta. Olet hyväksynnän, huolenpidon ja hyvinvoinnin arvoinen. Ihan oikeasti.

Rauhallista, hyväksyvää, lempeää päivää toivottaen

/Monica

Pine Needles

Suosittelen lämpimästi ystäväni Hanna Råstin Pine Needles-nimistä valokuvanäyttelyä Galleria Katariinassa. Näyttely on auki vielä tämän viikon, 7.5 asti. Teosten teemana on identiteetti ja muistot, niiden suhdetta toisiinsa ja omaan kertomukseen elämästään.

Kuten Hanna kirjoittaa näyttelytekstissään: “Ihmisen kasvussa ei ole aikaa, on vain muutoksia. Tällä tarkoitan sitä kuinka kasvaessamme muutumme kehoissamme, mielissämme ja tietoisuudessamme aikuisiksi. Samanaikaisesti olemme herkkiä muutoksille ja häiriötekijöille, mitkä yleensä tulevat ulkopuolisesta maailmasta. Nämä häiriöt saattavat vaikuttaa merkittävästi siihen, miten näemme itsemme ja ympärillämme olevan.”

Huomaan ajattelevani näitä teemoja työni kautta (eikö esim. psykoterapia pohjimmiltaan ole juuri tätä, oman tarinansa tutkimista, muokkaamista, kirjoittamista?), ja samaan aikaan mietin sitä, että ne ovat perusteellisen inhimillisiä. Suosittelen näyttelyä lämpimästi kaikille jotka tekevät identiteettityötä, eli jokaiselle.

/Monica